Otso Kantokorpi:
Lapsuus Nietzschen kanssa


Taidemaalari Jyrki Riekki (s. 1976) kuuluu siihen joukkoon taiteilijoita, joille taiteen tekeminen on sisäinen pakko. ”En eläisi, ellen maalaisi”, hän toteaa ja lisää: ”Ihan konkreettisesti.”
Tämä on helppo uskoa, varsinkin kun tiedän, että Riekki luki Friedrich Nietzscheä jo lapsena – ehkäpä inhimillisesti katsoen hieman liian aikaisin.
Riekin taide on rankkaa, hänen väriteoriansa yksinkertainen ja suora: punainen on verta ja lihaa. Riekin kuvamaailma tuo mieleen joitain taiteen jättiläisiä, jotka ovat kuvanneet apokalyptistä maailmaa: vaikkapa Hieronymus Boschin ja Francisco Goyan. Riekki ei kuitenkaan toimi niin metodisesti ja ohjelmallisesti. 
Riekistä voisi todeta, että hän ”omien pirujensa riivaamaa ilon marttyyri”, kuten Nietschestä on sanottu. Hän toimii taiteilijana kuin tuskan ja riemun tuottamassa kaksoissidoksessa, joka miltei skitsofreenisessa ristiriitaisuudessaan toimii luovan työn generaattorina. Se ei myöskään ehdy, koska ristiriita on ikuinen.

Riekin ekspressiivinen ja kaiken päälle vyöryvän maailmantuskan näyttävä maalaus ei kuitenkaan tuota ahdistavaa tai toivotonta oloa. Katsoja voi hyvin kuvitella, että Riekki tekee asioita hänen puolestaan (”marttyyri”), uskaltaa puhua siitä, mistä hän ei. Samalla hänen maalauksissaan näkyy luomisen riemu (”ilo”), vangitseva intensiteetti, joka estää katsetta kääntymästä pois. Ja kun tarkasti katsoo, löytyy niistä usein huumoriakin.

Salakuuntelin Galleria Ortonin avajaisissa olan yli, kun Riekki vertasi eräälle katsojalle maalaamistaan automaattikirjoitukseen. Tällä hän ei varmaankaan viitannut rajatietomaailmaan, jossa henget puhuvat kirjoittajan kautta vaan pikemminkin surrealismista tuttuun kirjoittamisen tekniikkaan, jossa tekstin annetaan tulla kontrolloimattomana ja ilman tietoista suunnitelmaa – Riekki ei koskaan luonnostele vaikka piirtääkin paljon – mutta kuitenkin tavallaan tiedostaen sen, mitä on tekemässä. Eivät Riekin liha ja veri silkasta mielikuvituksesta tule: hänen työhuoneellaan voi törmätä vanhoihin lääketieteellisiin teoksiin joiden aiheena on anatomia tai iho- ja sukupuolitaudit. Hänellä on taidemaalarin koulutus, jo kansainvälinenkin ura taiteilijana ja takanaan muun muassa Ars Fennica -ehdokkuus. Mikään ITE-taiteilija hän se siis ole, vaikka tunnustaakin fanittavansa myös heitä.
Kansanomaista on ehkä se, että hän kykenee näyttämään ymmärrettävänä kuvana sen, miten voi kansanmielellä, vaikka sivistyksen hienostuneisuutta, kohdata eksistentiaaliset mietteet, elämän absurdiuden ja apokalypsin – ja kaiken sen jälkeen vielä mielekkyydenkin.

IMG_7941
Jyrki Riekki Kuva: Otso Kantokorpi




kutsunetti

Puukko, pistooli, pommi vai pensseli?
Jyrki Riekki: All You can Eat Buffet
Kluuvin Galleria, Helsinki 4.10.–19.10.2008


Vosiko fraasin ”Kauneus on katsojan silmässä” muuntaa muotoon ”Paska on katsojan päässä”, kysyi taidemaalari Jyrki Riekki (1976) näyttelynsä esittelytekstissä ja paiskoi taidemaailman seinät puhki Kluuvin galleriassa. Koko pitkulainen tila riekkui lihaisissa ja vihaisissa nuoren miehen paiskoksissa.

Näyttelyn huutomerkkinä oli nuorta tyttöä esittävä mallinukke täynnä suonensisäistä kuin piikitettynä monumenttina hukatulle nuorisolle. Takaseinällä isähahmo nauroi irvokkaasti. Vaikka kouluista kuuluu laukauksia, kukaan ei kuule, mikään ei muutu.

Riekki heittäytyy maalauksiinsa koko kehollaan. Niihin on myllertynyt sukupolven puhkirevityt toiveet. Ne ovat  ”tukossa”  tukahdutetusta raivosta ja ne potkaisevat vatsaan kuin hard-core punk, kuten Kauko Röyhkä sanoo Riekistä hänen akatemian lopputyön tarkastuksessaan.

Veistoksissa valuvat sodan ja rauhan lelut kuin laavamassassa sen ihmiskunnan täystuhon jälkeen. Maalaukset  repäistyvät palasiksi tästä muovijeesuksen voitosta ja rikkaitten paratiisin löyhkästä. Niissä on kaikki art-brutista, yksityiskohtien pipertelystä dramaattisiin roiskahduksiin. Raivonpuuskien välistä Riekki näyttää aitoa inhimillistä tunnetta roskisdyykkarin hahmossa.

Koko näyttely on mahtipontisuuden pilkkaa ja kulissia jollekin häiriintyneelle näytelmälle. Sellaisia Riekki onkin kirjoittanut ja näytellyt roolinsa itse tanssijoitten säestämänä Zodiakissa, poikkitaiteellisen The Blackroom Act -ryhmän Rakkaus lunastetaan jouluna ja Born under Saturn -esityksissä.

white_ones_1

Riekki, jyrki, white ones 1
Jyrki Riekki, The great white ones: Are you one of them?, 2006. Akryyli, öljy ja pastelli kankaalle 200 x 150 cm.

Riekki kuuluu siihen villimaalareitten klubiin, jotka viime vuosina ovat tehneet maalauspohjasta silmämunan viiltopöytiä kuten Janne Räisänen, Jukka Korkeila ja Jani Hänninen. Hänen maalauksensa ovat kauniita kaukaa, kuten maailma, läheltä rumia, kuten ihmiset. Riekin kollasi kestää ja luo rujoutta etenkin veistoksiin, joissa on totemistisuutta. Hän kirjoittaa huutokysymyksensä maalauksiinsa. Kuolema ite kurkistaa helvetistä ja länkkärityyliin on kirjoitettu suurella FREEDOM.

Riekki on kiertänyt jenkkilää, kaahannut gallerioita ja joutunut kahnauksiin kotimaisen supergalleristin kanssa. Kluuvin näyttelyssä hän julistaa sodan ”verenimijöitä” kohtaan. Harva uskaltaa nykyään purra ruokkivaa kättä. Nuorista vihaisista miehistä tulee yleensä vanhana vallan bulldogeja. Riekistä tullee nauraja.

Yhtä raju kuin näyttely oli, on Riekin kirjallinen julistus . Se on Oulunpojan manaus koko ”eristyskunnalle ja kohotushuuto taiteilijoille”. Teksti puhkoo paiseet kuin Laestadiuksen helvetinräppi tai kirjailija Aksel Sandemosen Janten laki. Harvinainen mielipidesaarna ja tukistus, kirjallisesti lahjakas ja ehdottomasti positiivinen, avoin, uhkuen elinvoimaa kuten Riekin ”elimistöjä” pursuilevat veistoskasautumatkin. Se kannattaa lukea ja printata aamun avaukseksi Kluuvin gallerian sivulta.

Erkki Pirtola
Kirjoittaja on kriitikkoja ja kuvataiteilija